En muista mistä se ajatus syntyi. Kai meillä kaikilla oli ollut jonkinlainen hinku päästä pohjoiseen kalaan. Jostain syystä vuonna 2010 tuo toive saatiin konkretisoitua ja niin 4.7.2010 isä-Jussi odotteli kiuruvetisellä huoltoasemalla minua kalastuskamppeiden kanssa. Takana oli verrattain hyvin juodut häät, tässä hetkessä jomottava kohmelo, edessä pitkä ajomatka Äkäslompoloon ja viikon mittainen kalastusreissu siellä. Myöhemmin reissuun mukaan liittyi jostain Kajaanin kupeesta myös Kimmo, jonka viikonloppu oli myös ollut häähumun täyttämä.
Matkan määränpäänä oli Äkäslompolo, missä oli tarkoitus yöpyä Hanna ja Kimmon asunnossa ja kalastaa kylän lähijokia ja järviä; varsinkin Äkäsjoki tuli varsin tutuksi matkan aikana. Kalastusvälineistä ja saaliista ei suurta muistikuvaa ole. En ollut ennen matkaa varsinaisesti kalastanut perholla lainkaan ja reissu meni pitkälti harjoitellessa pintaperhon heittelemistä. Käsittääkseni Kimmolla tilanne oli pitkälti sama kuin minulla; perho oli tuntematon, mutta kiinnostava kalastusväline. Isä-Jussi sen sijaan on perholla kalastanut jo vuosia. Hänen opastuksellaan me kokemattomammat koetimme saalista saada − huonoin tuloksin. Äkäsjoelta saimme muistaakseni yhden kalan, ottikokoinen harjus, joka halstrattiin jossain joenmutkassa. Kalan sai Jussi, muistaakseni perholla; luultavasti Nalle Puhilla.
Äkäsjoen lisäksi reissun aikana kalastettiin (ainakin) Äkäslompolon lähellä sijaitsevalla Pyhäjärvellä, josta olimme vuokranneet veneen. Suunnitelmissa oli vetää uistinta järvellä ja narrata siihen istutettuja taimenia. Jo ensimmäisellä lenkillä järven ympäri Kimmon virveliin nappasi verrattain isokokoinen kala; siiman päässä syöttinä oli jonkinlainen huonokoukkuinen lippa. Sitä suurempi harmistus oli, kun Kimmo sai uitettua kalan niin lähelle, että saatoimme tunnistaa sen taimeneksi ja tunnistuksesta silmänräpäyksen jälkeen kala ei ollut enää koukussa. Pelkästään tämän tärpin − ja viskipullon − voimaannuttamana soudimme järveä ympäri läpi koko yön. Kerran aamuyöstä pysähdyimme heittelemään pintaperhoa järven pinnan täytyttyä pienten siikojen tuikeista. Mitään ei kuitenkaan ylös saatu. Nukkumaan telttaan kävimme auringon jo paistaessa Ylläksen rinteille − tosin niin lähellä Juhannusta ei pimeys Ylläkselle laskeudu lainkaan.
Ensimmäisestä reissusta ei käsiin jäänyt varsinaisesti muuta kuin kokemus ja pistos, jotka ajoivat meidät pohjoiseen seuraavana vuonna. Tosin mitä muutakaan tällaisilta reissuilta voi vaatia tai odottaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti